"naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta olivat peitetyt punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla."

Tiukan harjoituksen jälkeen voi rentoutua lukemalla suomalaisen kirjallisuuden ehkä tunnetuimman luistelukuvauksen "Luistinretki". Se on Z. Topeliuksen kirjassa "Linnaisten kartanon viheriä kamari" vuodelta 1859. Topelius kuvaa kertomuksessaan mainiosti jääkentän lumon ja teräskengillä kiitävien neitojen ja heidän ritariensa "intohimoisen luisteluhalun". Kirjasta on tehty myös elokuva v. 1945.

Kiitokset dosentti Teivas Oksalalle Topeliuksen kirjaa ja luistelukuvausta koskevasta tiedosta.

Veli-Pekka Lehto

4. LUISTINRETKI..

"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken, sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tvvneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa - hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön akkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa. Ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta olivat peitetyt punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormihensa, kun ne soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä - niin, onnistuipa hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin - ja palasi sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku Waterloon.

Millekään muulle tytölle ei kapteeni olisi ollut mikään halveksittava vastustaja sellaisessa hupaisessa ottelussa. Hän oli tosin käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti luistelutaitoansa kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä", kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa - mutta mitä nyt ketteryydestä puuttui sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti kuin kevättuuli kulkee kukkien yli Ringa liiti vähän väliä hänen ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä.

Kapteeni sitä vastoin suuntasi matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta joka näytti olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä, joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.
-Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma järvelle.
- Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepaisesti hän pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan - ja hän pääsee perille.

Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.
- Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti hovineuvoksetar kummastuneena.
- Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.
- Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?
- Ei. mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.

Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyry-ilma, jollaisilla Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.

Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan yltyvään pyryyn.

Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä kadehdittavimpana elämän myrskyissa. Anna neiti ei vastannut, mutta ei myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina joku oikeus lisää.

Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jaälakeudella - yksin kuin kukkanen lumessa.

-Kaunis tyttö - kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan toisella äänensävyllä kuin ennen - taivas lähetti meille tämän hetken, jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä ...
-Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan sisartani"
-Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva omakseni. lsänne ei ole sitä kieltävä - ettekä te itse ole hylkäävä rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningatarena hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme Parisiin"
-Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.

Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.

-Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva. - Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän täytyy olla omani? Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin saaliin,. mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän sentähden, ihana Anna ...
-Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah, tuossahan hän on ... mutta ilman Ringaa!

Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen mukanaan. mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa tapauksissa käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.

5. RINGA NEIDIN SEIKKAILU.

Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle, jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä lumipyrysta etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.

Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa, serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä, harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen voittajaksi.mpelön vastustajan pääseminen voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki sentahähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, ettää siellä on paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää. Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan ollut sitä lajia miestä, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia kirkkaalla jäällä.

Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen, ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista, jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaanminen. Lentäminen on meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeammin sanoen liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää. Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti, niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän, joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä, tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä – silloin olisi häntä helposti voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla hopeapinnoilla.

Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa, isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen - missä on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä kaipuuta pois - pois - pois!

Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvahienoja höytyviään jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja katsahti taakseen.

Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin. Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten mannerta- kaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä maa, mutta sinne oli vähintään puolen peninkulman matka.

Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko maailma hänen ympärillään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä. Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa poispäin.

Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan., jottei tuuli olisi ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin kiihkeästi., niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.

Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen siniselle, vaaleanpu- naisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen. Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.

Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää: hän alkoi uudelleen astua, samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.

Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan josta. oli lähtenyt. Nyt oli Ringen kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui kolmannen kerran lumeen.

Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen, jolla oli yllään luminen, pörhökankaasta tehty takki ja lakki hieman painettuna ujostelemattomaim, kirkkaiden silmien yli.

Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä saattanut sulaa hänen ympärillään: - Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!
- Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle luontevasti kätensä tueksi.
- Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan jostakin päin.
- Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo paljoa levollisemmin.
- Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan muutamissa korjaustöissä. Anteeksi - onko minulla ehkä kunnia löytää toinen Littowin, neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta.
- On, vastasi Ringa, ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!

Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.

- No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi minulle äkillisen päähänpiston. Sanoi tuntematon. Minä tiesin, että kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme peninkulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani; lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.

- Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne eivät enää huolestuttaneet häntä.
- Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain, ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.
- Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan mihin päin on mentävä.

- Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö Sefyri ole väsyksissä?
- En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.
- Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon. Linnaisten taivas on taas kirkastuva.
- Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän puolellanne.
- Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.

Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki lumikinosten ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta. Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä, johon hän saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka viehättää ja vangitsee miehen sydämen.

Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi. Tuntematon päätti siitä tuulen. joka ennen oli puhallellut kaakosta, vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.
- Olen kuulevinani koiran haukuntaa sanoi hän vihdoin.

Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.
- Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana Linnaisista.

Sitten hän vihelsi - niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.

Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi ilosta ulisten nuoren tytön syliin.
- Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä mielissään ja kateellisena.

-Allez, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi hyväilyn jälkeen.

Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen suunnan, jota astujat olivat, siihen saakka Käyneet, katsahti taaksensa osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti kuono nuuskien lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan,ja metsän siintävän tummana juovana edessään.

- Linnnaisten puisto! huudahti Ringa.

Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin; vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen omin silmin., että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana paivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.