|
Rädyn Seppo se taisi taannoin sivaltaa, että ei voi olla ylikunnossa, ellei ensin ole kunnossa. Laittamattomasti lohkaistu. Ylikunto on samassa sarjassa mister joulupukin, viisaitten johtajien ja rehdin pesäpallon kanssa.
Ylikuntoon ei voi joutua, Jos e juoksu kulje, syy löytyy kilsojen vähyydestä ja luonteen löyhyydestä. Se on vissi, että ne lutuiset löperöleevit, jotka ylikunnosta jorisevat, voivat saman tien jäädä lakanoiden väliin silsojaan raapimaan vaikka koko talveksi. Eikä kannata edes vessareissulle hötkyillä. Voi olla, että sillä matkalla tuhma ylikuntopeikko iskee!
Rupesin tuossa minäkin heikkona hetkenä funtsimaan, että jospa se liikakunto kuitenkin kovertaa, kun ei juoksu maita. Harmittaa, kun ei osaa olla itselleen tarpeeksi luja. Että päästääkin tuommoisia pöljyyksiä pääkoppaansa pesimään. Ojennukseksi moisista harha-aatoksista tein oitis viidenkympin ylimääräisen sakkoringin. Muistin virkistykseksi numeroa liian pienillä kengillä.
Toki se hiukka riepoo, kun kaiken maailman maallikot muka paremmin tietävät, miten täytyy reenata. Tuossakin naapurin Takatukka-Tuokkonen yritti näennäisystävällisesti piilo-ovelana udella, mitä mun juoksuille kuuluu. Tiukasti katsoa tirritin sen silmämuniin. Latasin sille huolellisesti ääntäen ystävällisesti viiden sentin päästä sen karvaisesta pärstästä, että mi-tä hel-wet-ti-ä se sul-le kuu-luu, mi-tä mul-le kuu-luuuuuuuu. Ylikunnossa voisi tulla lauottua pahemminkin. Näin normaalitilassa käytös on kontrolloitua, eikä puhe-elimistä lirvahtele asiattomuuksia, joita myöhemmin joutuisi katumaan.
Tiedän, että ne vakoilee mua. Kyyläävät joka nurkan takana, millä vauhdilla ja mitä määriä juoksen. Niitä on joka puolella. Se on peli niin likaista, että pitää naapuriseuran jermujen käydä utsimassa mun tekemiset. Siellä ne kellojen, kynien ja muistilappusten kanssa vahtivat penkkojen takana. Vaan totta maar kun nimeni on Jäärä, Nasse Jäärä, niin velmusti olen niitä hassuttanut mielin määrin. Ykköset päällä olen painunut F-markettiin ja myymälän vessassa vaihtanut päälle verkkapuvun. Sieltä sitten ikkunasta olen luikkinut tuhatta ja sataa ihan eri suuntaan kuin vaklaajat. Kovaksi on mittelö mennyt Tärinävaarassa nykyään. Tietokonettakaan en ole hirvinnyt avata moneen kuukauteen. Saattavat pannahiset sieltäkin meikän harjoitussalat käydä vohkimassa.
Itse asiassa on tullut harjoiteltua liiankin vähän. Meinaan aina ei edes yöllä nukuta. Laiskottelun syytähän se. Jos olisi kunnolla treenannut, niin unihan sujahtaisi kaaliin, että hurina kuuluisi. Vaan johan nukuttaa, kun riittävästi pannaan reeniä plakkariin. Niin, että kintut kipunoi. Liian virkeenä en rupea turhaan lakanoissa pyörimään. Kun ei kerran uni tule simmuun, niin olen raapaissut yhden ylimääräisen lenkin siinä kahden - kolmen maissa aamuyöstä. Pari tuntia olen sitä ennen keskittynyt, ME-juoksujen kierrosaikoja hokenut, pulssia kokeillut ja Zatopek-naamanilmeitä väännellyt. Ihan uhallani olen lyönyt iltasella maate juoksukamppeet päällä. Eipähän pääse nukkumatti ilkkumaan, jos pöperönä etsin pipoa ja käsinettä. Siitä sen kun ponnahdan pedistä pakkaseen kuin olis plutoniumia pöksyssä.
Tolkku mies se meikäläisen valmentaja-manageri-psyykkaaja-Pätikkä on, vaan suhteellisuudentaju on silläkin heittänyt. Höperönä hörötän, miten vähän raatsii äijä juoksumääriä mulla teetättää. Vaikka itse revitteli aikoinaan vinttikoiran vimmalla ja kamelin kestävyydellä. Olen viime aikoina suoriltaan kipittänyt kaksi kertaa enemmän, mitä Pätikän lärväkkeisiin on räntätty. Vauhdit olen myös pyrkinyt pitämään reilusti ravakampina. Johan tässä alkaa kesä lähestymään. Ei ole varaa lullutella. Päiväkirjaan olen tietysti merkannut vaan sen, mitä Pätikkä vaatii. Enkä minä tässä ketään bluffaa, paljastan sitten syksyllä sille kuvion ennätyskesän jälkeen. Kiva nähdä, miten sen kaikkitietävä valmentajannaama venähtää. Saattaa muuten älälle käydä, kiäh, kiäh.
jatkuu...
|
 |
Ylikuntoa ei tule, kun harjoittelee monipuolisesti. Rupeehan jäykkäjärkisempääkin kuvottamaan aina samojen reittien vääntäminen. Yksi iltä äkkäsin ihan kuningasidean, kun niin tympi lähteä sohjoon monot märkinä läpsyttelemään. Kipitin paljain jaloin kolmenkympin lenkin kotosalla. Mittasin viivoittimella radan pituuden ja ei kun menoksi. Olkkarista eteiseen - tsigaanissa käännös - keittiöön - olkkariin ja sitä rundia 2562,67 kierrosta. Koska kaarteissa joutui hidastamaan, kiihdytin suorilla. Eihän kaikkia kisojakaan juosta tasaisesti. Kipu kruunasi kivasti harjoitteen, kun nahat irtosi jalkapohjista. Enpä ole maratonillakaan pikku nirhaumista huoltoautoon monkumassa.
Ylikunnon varmin merkki on se, jos koko ajan pitää juosta. Minä teen lenkit ajallaan ja sillä selvä. Loppuajan askaroin aivan muuta. Väliaikataulukoita olen laatinut läjäpäitäin. Kaikille matkoille ja kaikille vauhdeille. Osaan ulkoa kaikki maratonvauhdit 50 metrin väliajoin ja kymmenyksen tarkkuudella. Niitä olen ääneenkin mölissyt lenkeillä, ettei käy aika tylsäksi. Ja onpahan näyttävämmän näköistä.
Kellon tuossa mäjäytin seinään. Jouti särkyäkin. Ei meinaan vedot oikein sujuneet liukkailla. Taisi olla vasta viidestoista mäsäytetty tiuku. Mutta en nyt katsoisi, että tuossa mitään aggressiivisuutta on. Normaalia psyykkausta kesän kisoihin. Ei passaa liikaa hymyssä suin kuleksia. Muuten jää nöyryys päälle. Mitäpä siitäkin tulisi, jos vaan kiltisti toisten lattiarievuksi asettuisi. Joo, potkikaa vaan poijaat enemmänkin pohkeisiin, eikä haittaa vaikka taas kampititte. Sori, jos jotenkin jarrutin teitin menoa. Anteeksi että olen olemassa. Ei sentään. Reilua raakuutta pitää juoksijassa olla.
Ylikuntoa on, jos rupeaa liikaa vammojaan pohdiskelemaan. Eihän se ole mies eikä mikään, jos ei pikkusen kolota koivissa ja humise huivissa. Pari kertaa pyörtyä moksahdin yksi ilta saunareissulla. Leposyke humpsutti hurjana. Päättelin, että eihän tässä olla vielä alkuunkaan kunnossa. Varmuuden vuoksi tosin linkosin sekä syke- että saunamittarin lattiaan. Siihen levisivät kumpainenkin, tietäähän ne pilipalivempaimet.
Tuossa yksi lekurinpuolikas intti, että mulla on penikkatauti ja hiusmurtuma ja pitäis keventää reenejä. Kyllä mua naurattaa, tässä mikään penikka olla oltu vuosikausiin, aikamiehet ei tyhjistä ilveile. Ja jos hiukset murtuu, niin enpähän perään ulise. Kaljuna kulkee kovempaa. Tuulenvastus nääs vähempi. Ja vielä ilkesi mulle leukojaan repiä, että saattaa jopa marssimurtumaksi äityä. Tietäähän nämä etelän junalla tulleet haista paska - lisurit! Minä kun en marssi edes vappuna, enkä kertaamaan lähde, kun siellä vaan kunto romahtaisi. Vaan kaikista pahin oli kun se väitti, että mulle oli puntin nostelusta tullut mukamas tenniskyynärpää. Vai tennistä. Voe perskeles sentään, minä nyt en semmosia herrain kotkotuksia ikinä ole harrastanut.
Tässä se vaan talven selkä taittuu. Aamuisin olen popsinut ekstra-annoksen noita sikojen penisilliinejä, että saisi kivulta jalan suoraksi ja könyttyä baanalle. Kun ei nuo ihmisrohdot auttaneet. Sisullahan tästä selviää ja konstilla. Niin että odottakaahan kesää, poijaat. Enhän tässä enää ole kuin kahdeksan viikkoa kovennetulla, sitten herkistellään, kuunnellaan tirpusten lirkutusta ja juostaan asfaltti ruvelle. Karskit karjut eivät vähistä volise!
|
